Vielä hetki Kuussa!

(18.11.2009)

Kuun maailman ensi-ilta meni loistavasti, maanantain esitys myös. Tänään on kolmas esitys ja lauantaina viimeinen. Pitääkö ihmisen tosiaan poistua Kuun maailmasta? Tämän kaiken läpi eläneenä ja suuren suurta kokemusta rikkaampana on tietysti hyvä jatkaa arjessa, mutta voi, voi, tätä luopumisen tuskaa!

Tässä muutamia sähköpostin kautta tulleita kommentteja:

Radio Yle ykkösen Figaro-ohjelmassa mainitaan juuri nyt Kuun maailma, joka on "toteutettu huippuhauskasti Toimelan opiston tuotantona". Huolehtiva lähimmäinen ja ystävä

Heippa! Laskeutuminen kuun maailmaan oli tosi hauskaa, virkisti tässä pimeydessä. Hienoa!! Tyytyväinen oopperapiiriläinen

Kiitos viestistä! Olimme tosi iloisia ja ylpeitä, kun ooppera onnistui loistavan upeasti ja ihanasti kaikissa osissaan!! Oopperapiirin puolesta

Saimme kokea oopperan kautta elämyksellisen matkan kuuhun. Suorastaan upea kokemus!Lämpimät Kiitokseni ja Adventtiajan odotusta. Naapuriopiston rehtori

Bravo tuottaja-Minna, todella onnistunut produktio; hieno juttu! Naapuri oopperapiiristä

Minna, lämpimät kiitokset eilisestä ja onnittelut erittäin onnistuneesta produktiosta. Olen hehkuttanut esitystänne paitsi Facebookissa myös työpaikan lounaspöydässä ja muissa mahdollisissa yhteyksissä. Musiikki oli hienoa, laulu ja soitto tasokasta ja toteutustapa hauska! Ihana ystävä

Upean esityksen olette tehneet! Toinen ihana ystävä

Eilinen ensi-ilta ylitti kaikki odotukseni. Äänet olivat taivaallisia. Kiitos! Kokenut parta

Kiitos elämyksestä! Santtu ja Hesuli

Kuuraketin kyydissä!

(2.11.2009)

Kerran törmäsin omituiseen yhdyssanaan: kuura-ketti. Ihmettelin, onko kyse jonkinlaisesta talviketistä, vähän niin kuin helleketin vastakohdasta. Mietin pitkään, mikä on ketti, kunnes yhtäkkiä asia valkeni. Tämä hupsu erehdys oli pitkään minun ainoa kuujuttuni.

Tänä vuonna asiat muuttuivat, Kuu tuli lähemmäs. Raketit, robotit, Laika, sputkinit ja kaikenlainen kuuromu (kuuro-mu) on yhtäkkiä tulvehtinut rehtorin arkeen. Tuli lähdetyksi kuumatkalle ja pian alus laskeutuu. Mutta palataan vielä hetkeksi alkujuurille.

Oppikoululaisena 70-luvulla kävin ensimmäisen kerran oopperassa. Meitä oli matkassa bussilastillinen koululaisia ja musiikinopettaja. Meidän tyttöjen mielestä parasta oli, kun pääsi Helsinkiin, mutta myös muuta reissu toi tullessaan. Kävimme katsomassa Rigoleton. Se oli järisyttävän hurjaa ja hienoa. Usko Viitanen lauloi nimiroolin, ja kyttyrä oli aika iso (paljon isompi kuin tämän syksyn Rigoletolla). Tuska valui katsomoon niin, että siinä pieni tyttö ihan pelästyi. Mutta, mutta, myös muuta oli. Oli patarummun soittaja orkesterimontussa. Hän oli hauskannäköinen mies tummassa samettipuvussaan, ja häntä me tytöt tuijotimme ennen esityksen alkua, väliajalla ja vielä viimeiseksi, ennen kuin bussi kaasutti tiehensä. Seuraavana päivänä koulussa ei muusta puhuttukaan kuin söötistä patarummun soittajasta. Yksi tytöistä oli onnistunut onkimaan tietoonsa soittajan nimen: Paavo. Seuraavan kerran, kun läksimme oopperaan, mielessämme oli vain yksi asia: nähdä Paavo ja vilkuttaa hänelle sinne monttuun.

Onko se sitten koulun, musiikinopettajan, Paavon, Viitasen tai kenen hyvänsä ansiota, niin kävi, että ihastuin oopperaan. Seuraavan kerran tuo taidemuoto tuli totisesti iholle, kun olin Ranskassa au pairina. Perheessä harjoiteltiin oopperaa: isoäiti toimi korrepetiittorina, hoitolasten eno lauloi. Osasin La Traviatan isäpapan roolin ulkoa, ostin myös hienon levytyksen ja kuuntelin sen puhki.

Mutta palatkaamme tähän päivään: enää vajaa kaksi viikkoa Toimelan oopperaproduktion Haydnin Kuun maailman ensi-iltaan. Takana on täyteläisin vuosi aikoihin. Helmikuussa yhdistyksen hallitus päätti investoida edellisvuodelta säästyneet toimintarahat kulttuuriproduktioon. Minusta se oli hieno päätös, jonka vaikuttavuus on suurempi kuin jos olisimme tehneet remonttia tai ostaneet tietokoneita. Rehtorille tämä produktio on ollut varsinainen löytöretki. Olen tutustunut opiston ympäristöön nurkkia myöten etsiessäni oopperalle harjoitustiloja ja esityspaikkaa. Kierroksillani olen tavannut valtavasti ihmisiä. Muutenkin tuntuu siltä, että verkostot ovat kummasti laajentuneet ja tihentyneet. Uskon, että se tuo opistolle ja yhdistykselle mukanaan paljon hyvää. Itse Haydnin oopperasta puhuttaessa suurin ilon aihe on ollut löytää tämä musiikki. Käytännön asioista puhuttaessa olen entistä vakuuttuneempi siitä, että Toimelan tilakysymys on yksi keskeisistä toiminnan edellytyksistä; se on keskeistä niin kurssi- kuin minkä tahansa oheistoiminnan kannalta. On vaikea tehdä mitään "ylimääräistä" tai kehittää olemassa olevaa toimintaa, saati laajentaa sitä, jos ei ole oikein edes paikkaa, missä kokoontua. Koulujen iltakäyttäjänä meillä ei ole muita kellonaikoja kuin ne, jotka jäävät kouluajan ulkopuolelle. Oopperan harjoitustilat löytyivät kovan etsimisen jälkeen Lähetyskirkosta: tarvittiin tarpeeksi tilaa, soitin ja hyvä akustiikka. Onneksi paikka löytyi, ja yhteistyö on sujunut kuin tanssi! Sieltä kirkonpenkiltä yhdessä oopperapiiriläisten kanssa olen saanut seurata esityksen valmistumista. Erkin käännös on sopivan hassu, se houkuttelee hymyn huulille: " Elää, ken elää, ja kuollut on kuollut." Mitähän hauskaa siinäkin on, mutta kunhan kuulette musiikin kera ja näette kohtauksen!

Seuraavan kerran, kun kirjoitan rehtorin palstalle, olemme palanneet arkeen. Se voi tuntua vähän tyhjältä, mutta toisaalta myös opiston arki on kovin täyteläistä.

Minna Prunnila
rehtori

Saarenmaan kesäkurssit tuottivat iloa ja oppia!

(20.7.2009)

Palasimme juuri Kuressaaresta. Ensimmäinen Saarenmaan kurssikesä on nyt elettyä elämää, mieli on hyvä ja uudet suunnitelmat pyörivät mielessä. Päällimmäisenä ajatuksena ovat erilaisuus ja samanlaisuus niin suhteessa koettuun ympäristöön kuin itse toimintaankin. Viro ja virolaisuus ovat toisaalta niin helposti lähestyttävää ja tuttua, toisaalta niin erilaista kuin oma kielemme, kulttuurimme, luonto ja kaupunkiympäristö. Kesäkurssit ovat toisaalta samaa sivistystyötä ja samaa tavoitteet-opetusjärjestelyt-oppiminen-arviointi-kombinaatiota kuin tavanomainen kansalaisopistotoiminta lukukausien aikana. Silti kaikki on niin erilaista.

Ajatusta samanlaisuudesta ja erilaisuudesta voisi ehkä kuvata toteamalla, että niin tutunomaista kuin etelänaapurin kieli onkin, se on kuitenkin vieras kieli. Oppimisprosessi on ihan sama kuin minkä tahansa vieraan kielen omaksuminen. Tarvitaan motivaatiota ja lujasti työtä. Itse kurssitoimintaan pätee sama positiivinen työläys: tarvitaan valtavasti omaa työtä ja yhteistyötä, luova mielikään ei ole pahitteeksi. Pitää kehittää mielikuvia ja hankkia havaintoja siitä, mitä kurssilainen haluaa, mitä pitää tärkeänä, mistä voisi iloisesti yllättyä, mikä on tärkeää, kun ollaan viikko kurssilla ja ulkomailla.

Kurssien järjestäjän näkökulmasta meneillään on nyt kolmas vaihe eli arvioiminen. Uuden suunnittelu ja toteuttaminen pohjautuu edellisen kierroksen arvioimiseen. Kokemuksista ilman muuta viisastuu, mutta sellaista täysin kuivaa, hajutonta ja mautonta rutinoitumista pitää osata välttää jatkossakin. Tärkeintä on, että osallistuja oppii uutta, voi toteuttaa ja kehittää itseään ja että muistaa loppuikänsä – hyvässä mielessä, totta kai – sen kesän, kun oli Kuressaaressa joogaamassa tai maalaamassa. Erinomaista on, jos haluaa tulla takaisin Saarenmaalle, suositella kursseja tutuilleen; muistaa talkkunarahkan maun tai Kerstin lujat näpit, kun hän hieroi kiristyksen tiehensä talven rasittamasta kropasta tai Tiiu-opppaan sydämellisen olemuksen ja hauskat jutut. Parasta on, kun päällimmäiseksi jää hyvä muisto, jonka kautta jotain uutta viriää omassa elämässä nyt tai myöhemmin.

Ympäristönä Saarenmaa on mielestäni loistava. Matka saarelle on kohtuuden rajoissa, joskin odotan, että silta joskus rakennetaan mantereen ja Saarenmaan välille. Se tietysti lisäisi turismia, enkä yhtään ihmettele, jos se joillekin edustaa uhkaa, sillä niin paljon on maailmassa nähty liiallisen turismin pilaamia kohteita. Itse kuitenkin olettaisin palvelujen parantuvan entisestään, ja Saarenmaan erityisyys ja sen vaaliminen takaavat sen, että saarelle saapuvat vieraat ovat niitä, joita kiinnostaa ainutlaatuinen luontoympäristö, merellisyys, saaren historia kirkkoineen ja linnoineen, sielun ja ruumiin lepääminen, muhulainen maalaiselämä tai Kuressaaren pikkukaupungin rauha. Uskon, että saarelaiset osaavat puolustaa näitä arvoja ilman siltaa ja sillan kanssa!

Mielestäni yksi tämän kesän järjestelyjen oivalluksia oli se, että kurssilaiset asuvat eri majoituspaikoissa Kuressaaren kaupungissa. Se on hauskasti urbaania, voi valita yksityisyyden tai yhteisöllisyyden eli elää niin sanotusti omaa elämäänsä, vaikka onkin kurssilla muiden ihmisten kanssa. Kaikista majapaikoista on lyhyt matka koululle, teatterille syömään, kylpylöihin, kauppoihin tai merenrantaan.

Koulutilat toimivat hyvin.Taideluokka näytti näin maallikon silmiin inspiroivalta ja toimivalta. Ulkona maalaamisen järjestelyihin paneudumme yhdessä opettajan kanssa ensi kesää ajatellen. Säiden armoilla tietysti ollaan, ja varsinkin ensimmäisellä kurssiviikolla saimme huomata, että Saarenmaallakin jaksaa sataa. Kauniina päivinä on ilman muuta toivottavaa päästä maalamaan ulos. Rosoista kauneutta ja postikorttimaisemia piisaa yllin kyllin. Kurssilaiset ehdottivat yhtä ulkoilmamaalauspäivää, jolloin mennään bussilla jonnekin ja otetaan eväät mukaan. Ilman muuta mennään, heti ensi kesänä! Mielessä väikkyy myös ajatuksia uusista kursseista: maalauskurssien lisäksi piirtämistä, mallipiirtämistä, grafiikkaa ja keramiikkatöitä. Tilat sijaitsevat mukavasti koulurakennuksen vanhan osan alakerrassa vieri vieressä. Siinähän se avoin ateljee sitten olisi, ja jokainen voisi keskittyä omaan rakkaaseen harrastukseensa tai kokeilla viereisessä salissa uutta juttua.

Joogasali on puulattiainen korkea ja neliöiltään suuri tila, jossa on ikkunat kahta puolta: todella kaunis ja rauhoittava ympäristö. Tässä salissa on hyvä joogata tulevina kesinä. Kurssilaiset toivovat myös lisää elementtejä, jotka tekevät kokonaisuudesta kokonaisvaltaisemman hyvinvointikurssin: kylpylää, hoitoja, luentoja. Näistä aineksista suunnittelemme ensi kesää!

Musiikki kuuluu ilman muuta toimelalaiseen perinteeseen, se kuuluu myös virolaisuuteen ja Saarenmaan kulttuuriin. Klarika sanoo, että virolaiset lapset oppivat laulamaan ennen kuin puhumaan. Laulujuhlien perinne on pitkä, ja laulun avulla on pidetty kiinni omasta identiteetistä. Saarenmaasta puhuttaessa alkaa monella suloinen valssisävel soida mielessä: ”On Saarenmaan niityt kuin kasteinen syli, yön helmassa lauluista helisee maa... ”. Tiiu muuten kertoi, että se säkeistö, jossa puhutaan kiiltävätähtisestä sotilaasta ei alun perin kuulu Debora Vaarandin runoon, vaan on siihen lisätty, jotta neuvostoihminenkin saatiin valssiin mukaan. Jaa-a, monenlaista muutakin tietoa löytyy myös googlaten, katsokaa vaikka!

Kiitän kaikkia kesäkursseille osallistuneita opiskelijoita, joiden mielenkiinto ja harras harrastuneisuus näkyi kaiken aikaa. Oli tietysti myös mieltä ylentävää lukea palautteesta, kuinka ”Toimelan henki tarttuu”. Toimelan taitavat opettajat, erinomaiset pedagogit ja suurenmoiset ihmiset, hoitivat homman kotiin! Kiitos tarmokkaalle Klarikalle yhteisestä yrityksestä, joka toden totta oli erityinen, ihmeellinen ja täynnä energiaa. Kiitos Margukselle, joka teki pieniä taikatemppuja asioiden sujuvoittamiseksi. Näkemiin, Saarenmaa, me palaamme helmaasi.

Minna Prunnila
rehtori

Laukussa leipää ja piimää vaan!

(13.2.2008)

Mitä on rehtorin laukussa? Katsotaan. Rehtorin laukussa on opiston kevätkauden ohjelma ja yksityisen opetusalan työehtosopimus, avaimet toimistolle ja opiston Laivurinkadun tiloihin. On myös kopio entisen rehtorin, Juhani Meriluodon, kirjoittamasta historiikista. Sieltä on voinut lukea Toimelan alkuajoista ja toiminnasta aina vuoteen 1999 asti. Mielenkiinnolla poimin esiin opiskelijamäärät, joita Meriluoto tarkastelee kymmenen vuoden poikkileikkauksina:

• 1938, kun Toimelan opisto aloitti toimintansa, opiskelijoita ilmoittautui ensimmäiselle työkaudelle 353, opintopiirejä oli 15
• 1948 opiskelijoita 1202, opintopiirejä 48
• 1958 opiskelijoita 1772, opintopiirejä 63 (vieraiden kielten opintopiirejä 37 eli yli puolet tarjonnasta!)
• vuoteen 1968 mennessä opiskelijamäärä yli 2000, opintopiirejä 117 (elettiin ns. hulluja vuosia, aikuiset siis opiskelivat hulluina)
• 1978 opiskelijamäärä 2279 (Helsingin suurten opistojen aikuisille tarjoamat palvelut lisääntyivät, Toimelasta oli tullut ”kansalaisopisto eteläisessä Helsingissä”)
• 1988 opiskelijamäärä pysynyt ennallaan (yli 2000)
• 1998 opiskelijamäärä pysynyt ennallaan (yli 2000), miesten osuus kasvanut (22 %)
• 2008 tavoitteena noin 3000 osallistujaa kursseilla, kurssien määrä noin 250 (miehet taas tarkasti lasketaan vuoden lopussa!)

Laukussa on myös Helsingin kaupungin kouluverkkoselvitys, siihen liittyviä kannanottoja sekä muistioita ja laskelmia opiston toiminnan edellyttämistä tiloista. Opetustilat siis pohdituttavat. Toiminta on nykyisellään hajautettu noin 15 vuokrapisteeseen. Varaus- ja hallinnointikäytännöt ovat moninaisia, myös markkinointi ja käytännön järjestelyt vaativat näissä olosuhteissa huomattavan paljon koordinointia.

Toimelan opiston ominta aluetta on eteläinen Helsinki: Punavuori, Ullanlinna, Kaivopuisto, Ruoholahti ja Kamppi. Suurin osa kursseista pidetään Snellmanin koululla, yhteistyö koulun henkilökunnan kanssa sujuu hienosti. Siitä huolimatta on tunne ja kokemus siitä, että ei ole opetustiloja, joiden käyttöä voisi suunnitella joustavasti ja nimenomaan aikuisopetuksen tarpeista lähtien. Joskus muutokset kirpaisevat, ja mm. kaupungin koulujen salivuoroista kilpaillaan, mitään vakiovuorosysteemiä ei ole olemassa.

Opiskelijat ja opettajat arvostavat jatkuvuutta. Aikuisopiskelijalle on tärkeää saada haluamansa koulutuspalvelu sellaisena pakettina, että se loksahtaa mukavasti työ- ja perhe-elämän kylkeen: sopiva aika ja paikka ovat tärkeitä. Jokainen oppilaitos ja seura tietysti puolustaa omia asiakkaitaan ja jäseniään, helsinkiläisten sivistyspalveluista ja hyvinvoinnista kuitenkin on kysymys. Myös Toimelan opisto haluaa taata vanhoille ja uusille asiakkaille tutut ja hyviksi havaitut kuviot.

Kyllä tämän toiminnan näinkin pystyy pyörittämään – tarkoitan siis sitä, kun ei ole toimitiloja, joihin koulutus- ja tukipalvelut voisi keskittää – aina keinot keksitään! Vaan saahan sitä elää toivossa ja kiihkeässä odotuksessa. Eikä pelkästään elää möllöttää, vaan myös toimia sen eteen, että paras ratkaisu löytyisi.

Muuta tähdellistä laukussa ei juuri nyt ole. Nämä ovat nyt minun leipääni ja piimääni.

Minna Prunnila
rehtori